Yhteenveto & loppusanat

Moi vaan kaikille, pitkästä aikaa :)

Ajattelin, että inhoan itse, kun blogit jäävät olemaan pitkäksi aikaa eikä mitään tapahdu, mutta varsinaista lopetustakaan sille ei tule. No, tässä minun lopetukseni tälle blogille, ja mitä meille on kuulunut viimeisen puolen vuoden aikana.

Viimeks olin kolme viikkoa ennen laskettua aikaa kirjoittamassa. Siitä tuntuu olevan nyt niin kauan, niinku onkin tietysti, sen puol vuotta ja muutama viikko päällekin! Teille, jotka ette ole niin läheisesti elämästäni tietoisia, niin sain viikoilla 39+5 syliini ihanan, terveen poikavauvan. Parikymmentä grammaa vaille neljä kiloa painoa ja pituuttakin jo valmiiksi vähän yli puoli metriä, ei siis mikään ihan pieni kaveri. Mutta ah, niin rakas ja odotettu! Sairaalassa tunnelma oli ensin todella katossa, olihan mulla nyt vauva sylissä ja lapsi elämässä, vau. Mieskin oli aivan ihstuksissa. Pian iski kuitenki paniikki - mitä tälle pitää tehdä? Ensimmäinen lapsi, ja ajattelin, että pitäs osata tehä kaikki mahdollinen heti. No, senhän tietää miten niiden ajatusten kanssa kävi.. vaikka apuja sairaalassa oli tietysti saatavilla ja saatiin siellä lopulta kulumaan koko viikko (maanantai-illasta sunnuntai-iltapäivään), olin henkisesti aivan näännyksissä, enkä oikein tehnyt muuta kuin itkin. En väsymystä enkä niinkään edes "vaikeutta", mutta vaan itkin. Olen muutenkin herkkä itkijä, saati sitten synnytyksen jälkeisissä hormonihuuruissa. Kuumettakin oli, kun stressasin vaan niin täysin.

Kotiin kuitenkin päästiin, ja vaikka kuumetta oli vielä viikon, ei lääkäri löytänyt minusta mitään vikaa ja ohjeena vain nukuin aina vauvan kanssa samaan aikaan ja söin ja join tarpeeksi, mieluusti vähän reilustikin, ettei tulisi energiavajetta. Pikku hiljaa vauva-arki lähti luistamaan, ja kaikki on sujunut todella hyvin. Poikaseni, joka kasteessa sai nimekseen Vilho, on ollut todella helppo vauva. Alkuun vain söi ja nukkui, ei mitään vaivoja eikä koliikkia. Pikku hiljaa sitten rupesi olemaan hereillä muutenkin kuin syödessä, kroppa suoristui, jalat ja kädet rupesivat liikkumaan, ja kasvoille nousi hymy jo ihan omasta tahdosta, eikä vain unissa. Pian jaksettiin pitää päätäkin ylhäällä lattialla maatessa, ja selältä vatsalle kääntyminen on hyvinkin helppoa. Takaisin päin ei niinkään..

Kuukausien karttuessa on pojalle tullut kolme kiloa ja parikymmentä senttiä lisää mittaa, ja oppimistahti on aika hurja (tai no, mun mielestä hurja, kai se on ihan normaali ellei aavistuksen hidaskin, riippuu mihin vertaa)! Nyt puolivuotiaana sitten jo katselee lattialla mahallaan pää pystyssä ympärilleen, ja vähän kiukuttelee, kun ei vielä pääse liikkeelle. Kova on höpisemään myös, harvemmin hereillä ollessa on hiljaa, ellei satu joku aivan outo ihminen olemaan nenän edessä. Vielä hän ei siis vierasta ketään, mutta katsoo hyvin tarkasti, että kuka siinä oikein höpisee :)

Mitä enemmän liikettä, sitä isompi ruokahalu - tietysti. Meillä syödään soseita muutaman kerran päivässä, ja aika tarkkaan neljä kertaa päivässä Vilho syö muutenkin. Osittain rintamaidolla mennään, osittain korvikkeella. Olen pikkuhiljaa alkanut hyväksyä myös sen, etten mä sitä rintamaitoa voi pojalle syöttääkään enää ikuisuuksia, että varmasti se loppuu jossain vaiheessa. Harmittaa vaan, kun ensimmäiset 4,5 kk meni niin hienosti täysimetyksellä, mutta nyt on ruvennut maito hupenemaan. Noh, näin se elämä menee.

Vilho nukkuu omassa sängyssään suurmman osan yötä, ja jossain vaiheessa aamuyöllä siirtyy äidin ja isin väliin nukkumaan. Tämä on meille tällä hetkellä hyvä järjestely, en minä eikä tuo mies olla niin huonounisia, etteikö saataisi heti unen päästä uudelleen kiinni. Minäkin opin hyvin nukahtamaan nopeasti, kun Vilho vielä söi 2-3 kertaa yössä, nyt ovat yösyötöt jo lakanneet.

Itse olen yhä vaan sairaalloisen ylipainoinen, ei se imetys mitään laihduta jos ei katso mitä suuhunsa pistää. Oma mokani, ja nyt saan kärsiä seurauksista. Verenpaineeni on kuitenkin palannut normaalilukemiin, enkä ainakaan ole tuntenut sokereiden tekevän mitään järkyttäviä heittoja missään vaiheessa päivää. Mitannut en ole kuitenkaan pitkään aikaan. Puolen vuoden sokerirasitus on kuitenkin ensi viikolla, joten josko siellä paljastuisi jotain ongelmia, joita en tiennyt minulla olevankaan :) Nyt imetyksen vähennyttyä olen taas vakavasti harkinnut ja haparoiden taas aloittanutkin karppausta, josta minulla aiemmin oli hyviä kokemuksia (jotka, nekin, sössin itse myöhemmin). Toivottavasti terveellisempi elämä odottaa minuakin, vaikka itsestähän se on kiinni. Sovitaan sitten niin, että nyt aloitan, enkä enää luovuta.

Olipas tässäkin jo tekstiä kerrakseen! Enempää ei minulta juuri nyt irtoa, kellokin on vähän yli yksitoista, niin taidanpa eksyä sänkyyn minäkin (Vilho on jo sängyssä, nukkumisesta en vielä tiedä). Jos ketään lukijoita kiinnostaa jatkojutut, niin pistäkääpä kommentteihin viestiä. Muutoin tämä blogi oli tässä.

Kiitos seurasta kaikille, hyvää loppuelämää :)

PS: Vau, viikon kuluttua vietän elämäni ensimmäistä äitienpäivää! <3